Realismista, nykytaiteesta ja Putinista

Ilja Glazunovin pääministeri Vladimir Putinille esittämä vetoomus realistisen taiteen puolustamiseksi nykytaidetta vastaan on herättänyt huomiota Suomessakin. Aihetta käsitteli esimerkiksi Sirpa Pääkkönen Helsingin Sanomien lauantaiesseessä 11.2.2012. Neuvostotaiteen ikonin ja itsekin sosialistista realismia edustaneen Glazunovin vetoomus perustuu realismin ja niin sanotun nykytaiteen vastakkainasettelun. Vastauksessaan Glazunoville Putin puolestaan pyrki lieventämään vastakkainasettelua.

Kun tarkastellaan realismin ja ”nykytaiteen” vastakkainasettelua Venäjän ja Neuvostoliiton aatteellinen ja poliittinen historia huomioon ottaen, näkyville tulee mielenkiintoisia seikkoja.

Vallankumouksen ja edistyksellisyyden nimiin vannova Neuvostoliitto oli saanut alkunsa aikana, jolloin jo 1800-luvun lopulla kirjallisuudessa, filosofiassa ja taiteessa puhaltaneet uudistuksen tuulet olivat radikalisoituneet avantgardeksi. 1910-luvulla osa taidemaailmaa tuotti kirjaimellisesti ennennäkemätöntä taidetta, kirjallisuutta, musiikkia. Taiteidenvälisyys, intermediaalisuus, on avainkäsite tuon aikakauden taiteen ymmärtämiseen.

Ei ole vaikea löytää yhtymäkohtaa 1910-luvun taiteessa vallinneiden aatteiden ja saman vuosikymmenen lopulla perustetun bolševistisen valtion välillä. 1900-luvun alun kulttuurielämä kyseenalaisti kaikki konventiot. Kaikkia mahdollisia rajoja rikottiin. Kaiken tuli olla uutta. Vanhalla ei ollut arvoa. Vastaavasti Neuvostomaassa vanhat arvot ja rakenteet hylättiin valtavalla vimmalla. Huomattavaa on, että poliittiset vallankumoukset seurasivat ainakin ajallisesti kulttuurin kentällä tapahtunutta muutosta.

Mutta mitä tapahtui sitten?  Jo 1920-luvun puolivälissä taiteilijoita alettiin vainota ja 1930-luvun alussa kulttuurielämä oli saatettu kokonaisuudessaan valtion kontrolliin. Yhtä jalkaa vallankumouksellisten kanssa kulkeneet avantgardistit tuomittiin elitistisinä ja epäyhteiskunnallisina formalisteina. Sopivaa ja hyväksyttävää taidetta kuvaamaan lanseerattiin sosialistisen realismin käsite. Se oli niin joustava, että siihen saattoi tarpeen vaatiessa hirttää kenet tahansa. Käsite jousti myös siihen suuntaan, että sen avulla saattoi myös pelastaa linjasta poikkeavan taiteilijan.

Sosialistisesta realismista tuli NL:ssa vallitseva taidesuuntaus juuri silloin, kun valtion johtava rooli vakiintui ja konservatiiviset arvot saivat sijaa. Sosialistinen realismi oli ylhäältä johdettua ja esikuvia kumartavaa taidetta. Se oli avantgarden vastakohta ja sen olemassaolon tarkoitus oli pönkittää vallan rakenteita maassa, joka väitti edustavansa vallankumousta ja sekä sosiaalista että kulttuurista etujoukkoa, avant-gardea. Suomessa tätä vallankumouksen ja konservatismin sekoitusta kävi edustamassa muiden muassa Ilja Glazunov, vallan lemmikki täälläkin.

Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, maan alla kitunut (post)moderni taide oli jälleen avainasemassa yhteiskunnan arvojen ja valtarakenteiden rakenteiden kyseenalaistajana.

Jo toisen kerran Venäjän 1900-luvun historiassa nähtiin, miten moderni – nyt jo postmoderni - kuvia kumartamaton ja omista lähtökohdistaan nouseva taide osoittautui vaaralliseksi autoritääriselle järjestelmälle.

Ryhtyessään puolustamaan realistista taidetta Glazunov arvatenkin oletti vetoomuksen olevan Putinille mieleen.

Putinin sovitteleva vastaus herättää kysymyksen: Olisiko pääministeri ollut vastauksessaan niin suopea nykytaiteen suuntaan ellei venäläinen kuvia kumartelematon ja auktoriteetteja kyseenalaistava kulttuuriväki olisi taas liikkeellä?